Turhautumisen herkät säkeet

Jouluha yleisesti luetaan iloiseksi ja riemulliseksi juhlaksi. Eikö?
Siinä tapauksessa kaipaisin vastausta miksi joka kerta kun itsensä edes tuonne vesisateeseen saa niin vastaan tulee vain toinen toistaan vittuuntuneemman näköistä saapastelijaa. Puhumattakaan sitten onko sitä ruokakaupassa, tavaratalossa tai joulumyyjäisissä - ei itselleni ole tullut vastaan ensimmäistäkään jouluilon levittäjää. Joulupukit totisia, raskaan krapulan vallan alla olevan tuntuisia joutuessaan taaperoa taaperon perään kuuntelemaan. Tontut, jotka jakelee karkkeja, tai laulattaa/leikittää lapsia, tai pitävät poniajeluja naputtelevat ipodejaan ja muita leikkikalujaan saatuaan tarpeekseen punkeroisiksi palloiksi puetuista lapsista ja näiden miljoonan valokuvan himoavista vanhemmista.

Näin ainakin Turussa. Ja eikä kai ihmekään, että itse henkilökohtaisesti tunnustan joulun tekopyhäksi ilon draamaksi. En tosin koskaan ole oikein joulun ystävä ollut, nimittäin kotioloihin kun yksineläjänä olen miltein pakotettukin menemään olen se joka näkee kaiken ruoan laitoin suhteen. Yksin. Kuitenkin kuusi ihmistä, plus kylään kutsutut sukulaiset syö jonninverran paljon, jolloin en tunne minkäänlaista riemua päästä valmitelemaan koko nälkälauman edestä sapuskaa.
Perinteiseen jouluun on myös lapsuudestani asti kuuluneet riidat ja räyhäämiset aina joulun alla. Viikkoa ennen hoohetkeä, hoohetkenä, ja Tapanin päivänä urputetaan miten on aina riideltävä. Huvittavinta on, että tämä niin kutsuttu riitely on äitini osalta kaikkien muiden lyttäämistä, haukkumista, ja sanojen suuhun laittamista. Perinne on niin sitkeästi veressä, että ruokapöytäänkin saadaan haukkumisia siitä miten saunaa ei voitu aikaisemmin lämmintää tai jotain muuta vastaavaa. Ruoan valmistuksen hitaudesta saan itse kuulla, siinä missä sitten sisaruslaumani siitä miten he eivät voineet tehdä jotain heille annettua tehtävää juuri oikein. Huoh.

Masentavimmat pileet siis vuodesta jälleen tulossa. Enkä ole jaksanut vaivaa katsella juurikaan mitä syön. Tosin, olen näennäisesti enemmänkin unohtanut syödä, sen sijaan, että olisin syönyt liiaksi. Nälän tunteesta on tullut uusi ystäväni, enkä oikein ole varma miten suhtautuisin tähän tunteeseen. Vatsani osaa jopa kurnia, kuin myös käpertyä kipeästi kokoon liian pitkään huomiotta ollessaan....

Asiatonta olemista

...sekä loppuvuoden huipennus.

Mitään en ole kuitenkaan aikaansaanut. Tai olen. Lähinnä onnistunut kerryttämään lisä rasvavaroja ympärilleni, ihan vain siksi, että ehkä jos ja kun tuo talvi saapuu niin on rasvakerrosta lämmittämässä.

Ja tänään se talvi saapuikin. Luntaaaa tulvillaaaan on raikas talvisää, ja kappas! Kymmenen senttiä lunta ja vettä tulee kuin Esterin hikisestä hanurista. (Olen niin pahoillani kaikkien Esterien puolesta, jotka ovat joutuneet elämässään tätä hokemaa kuulemaan.)
Oen erityisestikin kevät, syksy ja talvi ihminen. Ja voisin väittää kohdanneeni ensimmäistä kertaa elämässäni melko hermoja raastavan syksyn kaikkine ikuisuus jatkoineen. Koska siis on syksy kestänyt Varsinais-Suomessakin joulukuun noin seitsemänteen päivään saakka (muistelen hämärästi että maanantai aamuyöllä satoi ensilumi). Tähän päivään asti on hyvin pärjännyt yksi jos toinenkin kesäisille kangastossuillaan (itsehän painelen kummareissa), kuin syksyisissä nahkarotseissa (minäminäminä). Eilen tosiaan siis kaivoin kaapista tähän asti käyttämättömänä olleen talvitakkini, joka syyskuussa nirhaisi opintolainasta sen 100€.

Kyseessä on muotoon onmmeltu, musta villakangastakki, jossa on hyvin suunniteltu huppu (kerrankin!). Edessä vetoketjun saa peittoon muutamalla vahvalle nepparilla ja hainhammas-tyylisillä napeilla. Takki oli tyyris, mutta oli mielestäni kerrankin kiva survoutua takin sisälle, mikä antaa itselle linjakkaan muodon sen sijaan että näyttäisi telttaan ahdetulta maitovalaalta. Ei sillä, että minulla mitään valaita vastaan olisi. Ihan kivoja iso otsaisia kavereitahan ne *google*.
Niin ja tosiaan, talvitakkiini itseäni survoessani totesin iloisesti näyttäväni siinä ihan kivalta, ja että takki taikoi esiin jostakin massakääryleideni sisästä lantion. Kiva ylläri. Voisin kulkea tuo takki päällä useamminkin - ja aivan kaikkialla. Muahahahaha.

Itseni täysin pettäneenä ja konrtollininauhani hukanneena en siis ole tehnyt pätkääkään massani eteen. En elettäkään. Aikaisemmassa mainitusti olen tosiaan vain kasvattanut itseäni. Viimeksi maanantaina tulin viettäneeni pikkujouluja pienellä kokoonpanolla asunnossani. Sipsejä, dippejä, skumppaa, glökiviiniä, lonkeroa. Baarissa hivenen lisää kaikkea kivaa ja kotimatkalla pitsaa. Tietenkin.
Ja noin muutenkin on tämä kaupallistamisteollisuuden joulun tuputtaminen alkanut lokakuussa jo, niin nythän sitä loppuvuotta kohden on aikomus vetää ruokaa ja herkkuja niin että naparaikaa. Olen nimittäin todennut, että aion aloittaa uudestaan vasta ensivuoden puolella tämän ihrani ravistelun. Tältä vuodelta kaikki on jo menetetty, sanoo rehellinen mielipiteeni ja peilin kuvajainen. Vaa'allekin aion tasan astua vasta tämän vuoden lopulla ja todeta miten painoviisari nousee tuon blogini aloituksen massan. Huoks. Pettymyksen määrää itseään kohtaan on hankala kuvailla edes sanoin. Sen huomaan nyt kun ihmettelen, miksei tämän faktan rustaaminen herätä minussa minkäänlaista itsepuolustelun henkeä.

Ruokalistalleni ovat palanneet hesen, kuin mäkinkin mätöt. Pitsat, einekset. Suklaa. Ja kaikki se tuntuu kerääntyvän tisseihin, mahaan, ja leuan alle. How cute is that?

Ensi vuoden puolella aion myös riisua päästäni rastani, ja toiveikkaana odotan että siitä miinustuisi ainakin se alkuun tsemppaava kilo. Hahaha. Itseni huijaus on mukavaa :D

Oi ihana melkein-talvisää

Tapaturma-alttiinakin tunnettuna maailmanvaltaajana tiedettynä, on tälläkin eukolla yksi suuri heikkoutensa sairastelun suhteen. Nimittäin flunssa. Kerran kun se iskee, niin en pääse siitä eroon tekemälläkään. Menee viikkoja toisensa perään ennen kuin alituinen ja jatkuva niiskuttelu edes hetkeksi lakkaa.

Viinahuuruisessa hengessä toteutettu risteilymatka poiki seuraavana viikonloppuna (eli aivan muutaman päivän sisään kotiutumisesta) räkätaudin. Eikä minkään pienen tuhinaininän, vaan kunnon volcano-flunssan. Pakettiin kuului aina niin toistuvana riittinä: paljon räkää, yskää, huimausta, päänsärkyä, palelula, kuumetta, lisää räkää, limaa. Kaikki ne perusmausteet ja hieman vielä päälle.
Sinnikkäästi koko viikon tosin tulin koulussa olleeksi. Hieman nyt meinasi pyöryttää  ja heikottaa, mutta torstaina sattui olemaan näyttökoe, josta en voinut olla pois. Eikä todellakaan käynyt mielessä levätä sitä alkuviikkoa, koska "ei se flunssa nt vielä nii paha ole".

 Plus, jotta jo nollattu sapetuskuurini vielä olisi saanut yhden osan lisämaustetta - hajosi tietokoneenikin.

Vanha, uskollisesti kuusi vuotta toimintaani palvellut läppärinrousku meni lahoamaan yks kaks kesken jonkun-ei-oikeasti-mitenkään-tärkeän toimenpiteen vielä ollessa kesken. Jumalauta. Anteeksi. Mutta siis, eikö ihmisen elämässä voisi jo tulla paussi tähän takaiskujen sarjaan?
Nimittäin, ei tämän blogin kirjoitusideakaan ole pitänyt ollenkaan paikkaansa. Herkkuja on tullut nassuun vedettyä enemmän kuin lakisallii - ja niinkin typerillä mielihaluilla kun: harmittaa, vituttaa, olen kipeä, olen onneton, kaikki hajoaa, rahaa kuluu, ei ole rahaa. Ja monta muuta yhyy:tä.

Voisin koota itse itsestäni jo uskomattoman Surkeiden Sattumusten Sarja-kirjasarjan. Johan se on tämän bloginkin kirjoittamisen aikana on tullut uskomattoman monta takaiskua vasten kasvoja ettei ole todellista. Opiskelijabudjettini venyy ja paukkuu sellaisissa mittasuhteissa, että oikesti tekee aikuisen ihmisen mieli pillahtaa kyyneliin ja parkua että kenen aamumuroihin minä oikeasti joka aamu kusen.
Uusi kone oli hankittava. Jo vain siksi, että koneen laukeamisen jälkeen oli saatava netissä suoritettava (noin apauttiarallaa 40-70 monivalintakysymyksen mittainen) kurssi valmiiksi viikon sisään. Omaa hiljaisuutta moisen tehtävän vääntämiseen vaatien tuli kiltisti kirjoiteltua anomusta uuden opintolainen nostosta. Kyttäsin ja etsein halvimman mahdollisen koneen (399,99e), jonka sitten empimättä ostin ja kotiini raahasin.

Onnellinen koneenomistaja en ole. Pikemminkin ärtynyt ja tikun persiisiinsä saanut koneenomistaja. Raha, joka tähän paloi poltti joulunalus suunnitelmani poroksi. Niin pieneksi murenaksi, ettei tätä torttutaloa enää pystyyn saa. ....

Hoaaks. Taidan kaivaa kolon johonkin ei niin routaiseen maaperään ja haudata itseni sinne siksi aikaa kunnes elämästäni taas tulee jotain.

Alkoholinhengessä.

Aikansa kutakin.

Niin myös ilmeisesti tämän neidin diettikin.
Itsetunnon romahtaessa nollille, kuin opiskelukin alasuoritteisuuden jatkuessa ja opettajan pilkan osuessa tämänkin vahvasieluisen naisen omatuntoon....alkoholi asettui pelastavaksi enkelikseni. Samoin kuin muutama tuttukin, jotka tarjosivat laivareissua Tukholmaan ja takaisin.

Ja kukin voikin sitten itse kuvitella miten hyvin alkoholi alkoi maistumaan kun sapetti jo valmiiksi opiskelun nurjapuoli. Jälkeenpäin tosin on tullut mieleen ihmettely, miksi Senilli-Sepi tullut koskaan itse sanoneeksi pahoja asioitaan meikäläiselle päin naamaa. Vaan odotutti kunnes olin poistunut tilanteesta. Rohkenin jopa ajattelemaan tilannetta niin, että opettajani on hyvin tietoinen että tästä naisesta kyllä irtoaa kohtelias, ilkeästi sivaltava ärräpää jos toinenkin - mikäli aiheetonta sanomista tulee. Näin ollen kai oli open puolelta fiksuinta että itseään puolustamaan hyvin kykenevä lähtee paikalta suorittamaan muita tehtäviään, jolloin on helppoa pilkata luokan muille jäsenille itseni, kuin työparini taidottomuutta.


Tämä kaikki siis otti päähän ja sapetti torstaina.

Ja torstaina oli myös lähtö Turku-Tukholma risteilylle. Eikä mennyt kuulkaa aikaakaan kun kotiin pääsin niin jo jääkaapin terveellisyys oli unohtunut ja viitisen lonkeroa odotti jäähtymistään ja janoista juojaansa.

Maistui kuulkaa aivan uskomattoman hyvältä juoda pitkästä aikaa alkoholia. Ja vaikka moni sanookin, että alkoholia ei auta juoda suunnattomaan vitutukseen, saati sen jälkeenkään, niin eipä tuo paljon mieltäni loksautellut. Itseasiassa en ainakaan vielä kärsi edes huonosta omatunnosta. Mieli parani, ja alituinen murehtiminen koulusta ja sen kanssa jaksamisesta jäi sen sileän tien sille tielleen. Opiskelijabudjettini venyi ja paukkui, sillä lähdin aloittelemaan ravintola Pikku-Torreen, jossa lautaselleni löysi Cajunkananpoika barbequekastikkeella, pariloiduilla ananaspaloilla, aiolililla, ja fritissä lillutettuilla ristikkoperunoilla. Uskomattoman hyvää, mutta myös opiskelijan kukkaroa kirvoittava hintakin 16e. Tosin, hintaa en olisi pitänyt minään, jos kävisin töissä ja varallistuutta olisi enemmänkin. Tuohon annoksen kylkeen oli tietenkin iskettävä muutama maanmainio ja ihana tanskalainen somersby omenasiideri, joita en sitten ole tullut juoneeksi pari vuotta sitten tehdyn Tanskan matkani jälkeen.

 Hassua tosin on juoda Suomessa kyseistä siideriä, kun siihen aikaan koko juomasta ei suomessa mitään edes tiedetty. Suosittelen ehdottomasti maistamaan kyseistä juomaa jos joskus alkoholin sunnalle meinaa kapsahtaa.
Hinta tosin suomessa alkaa olla sama kuin minkä tahansa siiderin suhteen, kun tuote on näemmä ihan pysyvästi tähän maahan asettunut. Nam nam!

Jep ja muutoinkin. Laivalle asti kun pääsi niin tulihan sitä kurkusta alas laitettua useampikin alkoholiannos. Eli se siitä tervelliisyyden tavoittelusta.

Joten, saas nähdä alkaako kaikki ensviikolla sitten uudestaan. Jahka tämä olotila on taas podettu ja pureskeltu loppuun saakka.

Morkkista en tosin ole kärsinyt, lähinnä fiilis on sellainen, että tämän totaalisen nollauksen tarvitsinkin. Ja nyt kun se on tehty, ja liskodisko on takana, niin eihän tästä voi nousta kuin uuteen nousuun ja alkaa kiristää niskalenkkiä itse itseäni vastaan.

Epic Fail and the Story tries to Continue

Parempaa otsikkoa ei ihminen voi itellensä kyllä keksiä. Ei kyllä. Ei todellakaan.

Elämänmuutokseni tuskin on ollut aluillaankaan ja heti kalkkiviivoilla innostus, motivaatio, hallinnointi, ja sitkeys losahtaa eritekaivon pohjalle niin että molskahdus vaan kuuluu. Aaaargh!
Olin aikeissa kirjoittaa tämän henkilökohtaisen avautumiseni jo eilen, kuin myös edellispäivänä - sekä sunnuntaina. Isoa ihmistä alkoi näet hieman hävettää tämä toistuva X-tra salt  ja Broadway sipsien mässytys, puhumattakaan milkyway patukasta, juhlakonvehtirasian aarteista, tai kismetpatukasta. Mahtoi sekaan alkuviikosta mahtua tuulihattuleivos kermapursotuksilla, voitaikinaan tehty vaniljakiisseli leivos, croisant täytettynä majoneesikalatäytteellä, toinen vaniljakiisselileivos. Perinteinen munkkikin taisi ruokatorvesta alas kurkottaa. Että ihmistä voi korvettaa näin uskomattomasti kun tässä tätä häpeälistaa ylösrustaa. Perrrrrk!!

Äeh. Kävi kyllä oikeasti eilen ehtoolla mielessä kun haalein Broadwaypussin loppumuruja että helvetti vie mikä sika olenkaan. Ja ihan itse lappaan tätä moskaa turpaani. Suurin kiusaus on sipsit, dippeineen päivineen. Eikä minulla ole mitään ongelmaa porskuttaa asettamani rima tuusannuuskaksi jos siskoni, tai joku ehdottaa "leffaherkkuja".

Ihan itse tässä kaikkeen ollaan syyllinen, olisin ihan hyvin voinut mussuttaa vaikka yhden kämmenen kokoisen KOURALLISEN, enkä sen koko pussillisen kokoisen kouran mitalla. Samoin olisin toki voinut ehdottaa dippiherkuksi sipsien sijaan vaikka kukkakaalia tai kurkkua - ei käynyt kyllä tasan ollenkaan mielessä. Miksi olisikaan?
Vaakaa olen kyllä kiertänyt kaukaa kuin ruttoa. Imenyt vatsaa sisään kun farkun nappia rusennetaan kiinni. Turvotus? Mitää? Mikää? Koskaan kuullutkaan, muuten vaan lyllerrän eteenpäin vararenkaan ekstravararengas ympärillä. Hauskinta tässä on, että syödessä en kyllä kärsinyt huonoa omatuntoa ollenkaan, enkä edes ajatellut "syömiseni tarkkailua", tai "Babar-norsun diettiä". Nämä aatteet tuli vasta sitten kun pussin viimeisiä murenia piti nuolla irti pussin pohjasta...

Ja tämä alkuviikko on mennyt angstaillessa  itseinhon aaloilla, ja mitä viimeviikkoon tuli, oli koko viikko täynnä epäonnistumisia ja yleisesti joka päiväistä harmia. Tässä muutama.

- Olen luokan "mommy", äitiliini, ja olen vapaaehtoisena järjestämässä koko luokan kokoista opintomatkaa Espanjaan, mutta sapettaa suunnattomasti kun luokkalaiseni, nämä 18-vuotta  juuri täyttäneet eivät ole oikein aktiivisia. Matkalle kyllä mentäisiin, mutta kun sen eteen tarvitsee töitä tehdä niin tapahtumarikkaasta toiminnasta ei voida puhua. Myyjäisten tuloja (myymme siis kakkuja, keksejä, etc.) ei saada tuoduksi kerran viikossa kouluun, vaan tässä olen jo kuukauden yhtä neitokaista ahdistellut ja rahojen perään tivannut. Ei tunnu olevan eikä tulevan. Äh!

- Luokkahenki surkastunut olemattomaksi.

- Opettajani, joka on vaikka heti huomenna kelpuutettava sairaseläkeläinen on nähnyt viimeiseksi työkseen vaalia lempilapsiaan ja lahjoittaa näillä koulun omaisuutta: kirurginveitsiä, lämpömittareita. Lähtöhinnat molempiin useampi kymppi. (Olen kade. Kyllä. Ennemmin ottaisin koulun lahjuksena sen 29e maksavan lämpömittarin kuin ostaisin itse)

- Puhelimeni särkyi. Kannoin taskussani/laukussani elävää vibraattoria. Puhelimen muodossa. Ja kuvitelkaa, se perkeleen vehje oli sammuksissa! Ja silti se vibrasi jos akku oli paikallaan. Käytin harmissani ja suunnattumassa vitutuksessa 125e uuteen puhelimeen. En sitten löytänyt edullisempaan. En todellakaan *pärinää*

- Kulutin 50e eläinlääkärissä kissani hampaidenhoidon takia. Kuulin kissani sairastavan kissoille perinteistä, vanhojen kissojen hammasrisoa (tjn.). Hampaita repimään. Montako sataa tähänkin menee kun alkaa?

- Sama eläin kärsii myös ahdistuksesta ja kusi sänkyyni itseni vielä nukkuessa peiton alla. Päälleni siis kustiin.

- Siskoni kanssa on ollut turhan paljon kinaa viimeaikoina. Ehkä siksi, koska olemme kaksi vahvaluonteista pärinärottaa, jotka eivät pelkää sanella suoria sanoja toinen toisilleen. Ja kumpikin jänkkää. Lopputulos: puhelakko.

Että sanoisin viime viikon olleen todella surkea...Surkeaa oloani voitelen Disturbedin tuotannolla. Kiitos ja hei, minä kuittaan ja keitän kahvia. Ärrrrrrr.

Fuuuuuuu!

Hienosti syötiin aamupalaa, ja hienosti käytiin koulun ruokalan salaattipistenekin kautta. Mutta eih. Sitten tuli tuho. Ranskalainen kahvila - cappucino JA PALA SUKLAAKAKKUA KERMAVAAHDOLLA! 'Com oooon. Miten surkea suoritus.

Voi häpeä.

Rakas jääkaappini...

...joka olet yleensäottaen vain täynnä viinaa, tai einesruokia. Lonkeroa, tai nälkään äkkiä syötäviä roiskeläppiä (=saarioisten ja atrian heitä mikroon pitsoja). Lisää einesruokaa, tai alkoholia. Harvoinpa sinunkaan sisällöistäsi muuta löytyy. Kahvimaito jos loppuu niin silloin käymme yhdessä maailmanlopun aalloilla, ja täytyt kauppareissun jälkeen milloin milläkin lihapullat ja muusi eineksellä (minkä mausta ei voi valittaa). Harvoinpa olemme erimielisiä siitä mitä sinun tulee sisältää. Riittää että pakastimessa on jäitä ja reilusti makean nälkeen jäätelöä. Muu pieni ja säälittävä sisältösi täyttyy mukisematta kaikella sillä millä sinut haluan täyttää.

Jääkkaappini sisältö ennen .

 Mutta nyt kun olen aikeissa siivota, kohentaa ja muovata itseäni. Niin pesen ja puunaan kyllä sinutkin. Joudut samaan veneeseen kanssani mussukkaiseni, ja yhdessä me kanssa kärsitään makeannälästä, alkoholihampaan kolotuksesta, jätskittömyydestä kuin einesideologiastakin...

Jääkaapistani tein itselleni jopa jokseenkin uskomattomia löydöksiä. Olin jonkunlaisen ajatusharhan johdattamana kenties ostanut jääkaappiini porkkanoita, sipulia ja luumutomaatteja. Tomaatit olivat kurttuisia kuin mummonpylly, ja harmaan sinisen kukertavia kuin huonosti hamaantuva hiusreuhka.

Soitellen sotaan

Sipulit luokittelin kutakuinkin vielä elvytyskelpoiksi, ja niistä varmaan, ehkä ja kenties vielä taionkin jotain syömäkelpoista aikaiseksi. Porkkanat, joiden päätyminen jääkaappiini on mysteeri (on mahdollista että vierailulla käynyt siskoni on ne sinne unohtanut) olivat myös ihan hengissä oleviksi luokiteltavia. Mitä nyt hieman kellertävän vihreää tupsua molemmista päistä kukertaa. Ehkä nekin popsin. Ehkä en.

Mitä siis tänään tapahtui. Siivosin rujossa kunnossa olleen jääkaappini ja päätin löytää sillekin selkärangan - niinkuin itsellenikin. Jääkaappini ei koskaan ole sisältänyt mitenkään erityisiä aamupalatarvikkeita. Nyt hankein levitettä, juustoa ja jogurttia mahdollisia aamupaloja varten. Tähän asti aamupalani on sisältänyt vain pannullisen kahvia ja sillä on hyvin päivää viettämään lähdetty. Ja mistähän se

Maitoa, salaatinkastike, fun

miltein joka aamuinen aamuvitutus sitten on tullut. Tiedä sitä, kokeillaan jos vaikka painelisi pusikkoon jos ja jahka kun aamupala-rutiini löytää paikkansa. Jos löytää.

Kauppareissuni oli enemmän kuin hieman tuskaisa. Tuttu market ja tutut tuotteet. Mutta tällä kertaa ei suinkaan marssittu suoraan eines hyllyn eteen, vaan jäin tyhmänlailla seisomaan kasvishyllyjen eteen. Kasvikset. Hedelmät. Jessus. En ole kovin häävi hedelmien syöjä, mutta päätin etten liikautta muhkeaa takamustani eteenpäin metriäkään ennen kun on useampi pussi hedelmiä korissa (ne vievät muuten ostoskorista uskomattoman paljon tilaa). Nakkasin mukaani klementiinejä, omenoita ja banaania. Eiköhän tällä opita hedelmiä mussuttamaan.

Bonuksena, aion tutustua hedelmien syöntiin...

Einesten lisäksi jätin vaalean leivän pois, ja tässä vaiheessa olin valmis nimeämään itseni idiootiksi, kun idioottimainen patsastelu kaupassa vaan jatkuu. Uskomatonta miten pieni ruokakauppa kämpän vieressä tuntuu tarjoavan outoja ulottuvuuksia näin yks kaks viiden tuttavuusvuotemme jälkeen. Leipää siis. Aamiaista mielessä pitäen. Reissumies oli tarjouksessa, joten sitä yksi pussi koriin. Eineshyllyn kohdallakin pysähdyin, ja miltein näpräsin valmislettupakettia, mutta kuljin ohi. Tuorelihoja en edes vilkaissut. Se jääköön
seuraavaan urhoollisuuden mittauskertaan.

Jogurtin valinta pohjautui lähinnä vaan pieneen hintaansa, koska opiskelijabudjetillani en nyt hirveästi läträile - ja kyseessä on kuitenkin ensimmäinen kokeiluviikkoni kevennyksen parissa. Pilttiosa, ja muut valmiit purkkeihin sullotut mössöt - mielenkiintoinen osasto. Päädyin nappaamaan nelisen pilttipurkkia mukaani, jotain hedelmärock/pommi sekoitteita. Pieneen nälkään, mikä varmasti tulee yllättämään jo heti huomenna tai jo tänään. Enkä tyydytä sitä pullalla tai leivoksella.
Pakaste puolelta nappasin mukaani pari pinaattikeittokuutioita, jotta pakastimessakin olisi jotain hätävararuokaa. Löysin muuten pakastimesta muumioituneita vihannespusseja vuodelta -05. Näkyvät jopa vielä kuvissa. Hah!

Käsitykseni on, että täysjyvä spagetit ja makaronit on ok?  Samoin kuin tumma riisi parempi vaihtoehto kuin valkoinen? Näitä kumpaakin ostin pussillisen, jos vaikka joku kaunis päivä saisin aikaiseksi keitettyäkin niistä jotain.

Viimeistään tässä vaiheessa tulee ilmi se, etten pahemmin kokkaile, saati välitä ruoanlaitosta. Meikäläiselle on äärimmäisen hyvin riittänyt se, että lämmitän einespaketin

Ja ei sillä eineksellä niin ole koskaan väliä ollut että mitäköhän sorttia se kulloinkin on ollut. Tästä päivästä eteenpäin einekset, varsinkin nämä pitsat ja muut epäterveelliset on pannaan kiellettyjä. Keitot eineksistä sallin itselleni, koska niitäkään en osaa syödä - ja niiden syömisestä, kuin valmistamisestakin toivotaan rutiinia tähän torsoon.


Onko muilla millaisia ruokatottumuksia? Ja miten näistä vanhoista tottumuksista pääsee eroon? Olen ihan varma että jääkaappirakkauteni tulee joku yö ja yllättää meikäläisenkin uusilla ihanilla eineksillä. Ja kaikki on pilalla.